Säilönnällinen laatu

Sivun tulostus

Säilönnällisestä eli käymislaadusta voidaan päätellä, kuinka esikuivatun säilörehun (ka alle 45 %) käymisprosessi on onnistunut. Säilönnällinen laatu määritetään puristenesteestä. Säilörehun käymislaadun analyysin tulkintaa voidaan soveltaa vain alle 45 % kuiva-ainetta sisältäville rehuille. Kun kuiva-ainepitoisuus ylittää 45 %, ei rehua voi pitää säilörehuna, sillä siinä ei muodostu juuri lainkaan käymistuotteita. Säilönnällistä laatua ei siten voida määrittää pitkälle esikuivatusta säilöheinästä, joita hevosten ruokinnassa hyvin yleisesti käytetään.

Säilörehun säilyminen pohjautuu osittain rehun happamuuteen. Tavoiteltava pH-arvo riippuu rehun kuiva-ainepitoisuudesta. Mitä kuivempaa rehu on, sitä korkeampi pH saa olla, koska rehun käyminen on sitä vähäisempää, mitä kuivempaa rehu on. Esimerkiksi kuiva-ainepitoisuuden ollessa 30 %, korkein sallittu pH on 4,3, kuiva-ainepitoisuudella 40 % 4,7 ja kuiva-ainepitoisuudella 45 % 4,9.

Maitohappobakteerit saavat aikaan säilörehun käymisen ja pH-arvon laskun, joka on edellytys rehun säilymiselle. Maitohappokäymisen voimakkuutta kuvaa maitohapon määrä rehussa. Maitohappoa muodostuu rehun sisältämistä sokereista, kun taas muurahaishappo on peräisin säilöntäaineesta. Molemmat hapot ovat kuitenkin rehua säilöviä. Hygieenisen laadun kannalta rehun maitohapon tavoitetasona pidetään 35–80 g/kg ka.

Haihtuviin rasvahappoihin kuuluvat mm. etikkahappo, voihappo ja propionihappo. Korkea etikka- ja voihappopitoisuus on merkki huonosta säilönnällisestä laadusta ja virhekäymisestä. Koska etikkahappobakteerit tarvitsevat happea lisääntyäkseen, on paaliin todennäköisesti päässyt jossain vaiheessa happea. Haihtuvat rasvahapot ovat säilörehussa pääasiassa etikkahappoa, mistä johtuen laboratoriot ilmoittavat haihtuvien rasvahappojen kokonaismäärän etikkahappona kuiva-aineessa. Rasvahappojen kokonaismäärän ollessa alle 20 g/kg ka (= tavoitearvo), pidetään säilörehua hyvänä. Jos rasvahappoja on yli 30 g ja sokerimäärä on alle 40 g/kg ka, on rehu todennäköisimmin virhekäynyttä, jolloin siinä on myös paljon voihappoa. Voimakkaasti käynyt rehu ei ole hevosille syöttökelpoista, ja sellainen rehu maittaakin hevosille yleensä huonosti.

Säilörehun käymisprosessin aikana rehussa olevat mikrobit hajottavat valkuaisaineita, jonka lopputuotteena on ammoniakki. Ammoniakkitypen osuus kokonaistypestä kuvaa rehun käymislaatua. Se määritetään puristenesteen ammoniakin ja rehun valkuaispitoisuuden perusteella. Mikäli ammoniakkia on yli 10 % kokonaistypestä, rehussa on tapahtunut virhekäymistä ja valkuainen on pitkälle hajonnutta. Rehun valkuaisarvo on tällöin huonontunut. Kun ammoniakkitypen osuus kokonaistypestä on alle 7 % (= tavoitearvo), on rehun hygieeninen laatu todennäköisimmin hyvä.

Myös liukoinen typpi kuvastaa rehussa tapahtunutta valkuaisen hajoamista. Hyvässä säilörehussa liukoisen typen osuus kokonaistypestä on alle 50 % (= tavoitearvo). Kun osuus on yli 70 %, on rehu virhekäynyttä ja pilaantunutta.

Sokeripitoisuus (g/kg ka) vaikuttaa rehujen maittavuuteen ja energia-arvoon, joten sokeria kuuluu olla karkearehuissa. Säilörehussa sokerit toimivat myös energianlähteenä maitohappobakteereille normaalin käymisen aikana, joten sokeripitoisuus alenee säilönnän aikana. Sen sijaan pitkälle esikuivatussa säilöheinässä käymistä ei tapahdu, jolloin sokeriakaan ei kulu. Korkeimmat sokeripitoisuudet löytyvät yleisimmin pitkälle esikuivatussa säilöheinässä. Normaalina sokeripitoisuutena pidetään 50–150 g/kg ka. Fruktaani sisältyy rehuanalyysissa kokonaissokerimääritykseen. Sitä ei yleensä analysoida erikseen, koska analysointilaitteisto on hyvin kallis ja menetelmä hankala. Jos rehussa on korkea sokeripitoisuus, on myös fruktaanin määrä suuri.

Tekstin ja kuvien julkaiseminen ilman Suomen Hevostietokeskus ry:n lupaa on kielletty.