Elämäntyönä hevoset - Ravivalmentaja Liisa Gröhnin muistelmia
Kuva: Liisa Gröhn ja Niemen Opri
Hevoset kotitilalla
Vain harvoissa taloissa oli sota-ajan jälkeen puhelinta. Liisan kotoa sellainen kuitenkin löytyi, ja ihmiset kävivät talossa soittamassa muun muassa apua eläinlääkäriltä. Öiseen aikaan soitetut puhelut muista kotieläimistä, kuten lehmistä eivät saaneet Liisaa reagoimaan, mutta sana hevonen sai Liisan jo lapsena heräämään unesta. ”Siis on se hevonen ollunna silleen että. Hevonen on ollu semmonen avainsana.”
Kotona oli työhevonen, jota varsotettiin. Työhevoset eivät olleet Liisasta kuitenkaan samalla tavalla kiinnostavia kuin juoksulahjoja omaavat yksilöt, kuten yhdessä talossa ollut komea ja hieno tamma, Hehkuva. Kerran tämän hevosen omistaja oli ajanut Liisan ajamaa hevosta tiellä vastaan, ja kysynyt, vaihtaisiko Liisa hänen kanssaan hevosta. Edelleen Liisaa harmittaa, että ei noin kymmenvuotiaana ollut uskaltanut omin päin hevosta vaihtaa. Lupa vaihtokauppaan olisi kotoa jälkikäteen isältä liiennyt, mutta uutta mahdollisuutta ei toista kertaa tarjoutunut.
Talon oman hevosen kuoltua ei Liisan kotona ollut hevosta haravakoneen eteen laitettavaksi. Naapurista oli lainattavissa omapäinen ja temperamenttinen liinakkotamma, Liekki. Hevonen oli lupa hakea naapurista töihin, mutta Liisan päästessä paikalle, ei ketään ollut kotona. Liisa päätti kuitenkin valjastaa hevosen. Naapurin Olgan palatessa kotiin, luki harmaaseen hirsiseinään hiilen kappaleella kirjoitettuna ”Vein Liekin. Liisa”. Teksti jäi useammaksi vuodeksi Olgan talonseinää koristamaan. Liisa kertoi Olgalle ajaneensa Liekillä rautapyöräisillä paukkukärryillä lantaa pellolle. Olga ihmetteli, kun Liisan ajo oli onnistunut, sillä kaikki eivät olleet onnistuneet temperamenttista hevosta rautapyöräkärryillä ajamaan. ”Minä ajoin, vaan minen tienny, ettei sillä voi ajjoo. Se ois ollu muuten vähän juoksija muuten se hevonen. Tosi hyvin mäni.”
Liisa ajoi kotitalon korjaukseen tarvittavat tukkipuut hevosella metsästä. Kysymykseen siitä, kuka tukit Liisan kyytiin oli metsässä lastannut, oli Liisan vastaus ”pikku-ukot”. Todellisuudessa Liisa sai tukit yksin lastattua rekeen pyörittämällä ne narun avulla puuta pitkin kyytiin. Kerran aisa katkesi metsätöissä noin neljän kilometrin päässä kotoa. Liisan ei auttanut kuin kiinnittää hevonen puuhun, ja alkaa askartelemaan uutta väliaikaista aisaa pelkän kirveen avulla takaisin kotiin päästäkseen. ”Siinä ei auttanut kuin luottaa ihteensä, ettei kuormaa joutunut välissä purkamaan”. Pienestä puusta tehdyn, tosin hieman oksaisen aisan avulla hevonen, kuorma ja kuski pääsivät kotiin ilman jalkapatikkaan joutumista.
Kotitilan vieressä oli vuolasvirtainen joki. Joen yli kuljettiin ennen uuden sillan rakentamista muun muassa veneellä ja hevosella sekä toisinaan myös uimalla. Naapurissa oli Murron Merkistä komeasti kävelevä hevonen. Uuden sillan valmistuttua tämän hevosen isäntä ei meinannut saada sitä millään uudelle sillalle hevosen koittaessa vain vängätä vanhalle reitilleen. Talvisin hevosten hokin rei´istä oli toisinaan noussut joen jäälle vettä. Kukaan ei ollut kuitenkaan koskaan uittanut hevostaan tippumalla reitiltä jäiden joukkoon. Lapset kulkivat porukalla aikuisen melomalla jäälautalla joen yli kouluun. Lehmät ja hevonen uitettiin syyskesällä saareen syömään odelmaa. Veneessä kulkivat niitto- ja haravakone ja reki, jolla heinät saatiin ajettua latoon. Niittotyöt tehtiin hevosella öisin, kun oli viileämpää. Yhtä lehmistä ja naapurin emäntää yhdisti samanlainen uintityyli. Molemmat etenivät vedessä kellumalla.
Hevoset vievät mukanaan
Hevoset veivät Liisan kotikonnuiltaan etelään isän toiveista huolimatta. Tilan pellot olivat neljässä lohkossa, ja ne käsittivät saaren lisäksi kaksi niittyä sekä talon ympärillä olleen pellon. Liisa koki kuitenkin jo siinä vaiheessa talon lohkoilla viljelyn toivottomana. Kotitilalta poismuuttamisen jälkeen Liisa aloitti ravihevosten kanssa työskentelyn Virkkalassa sijaitsevalla tallilla, missä Liisa työskenteli noin kymmenen vuoden ajan.
Virkkalan työvuosinaan Liisa ajoi ensimmäisen kerran kovempaa vauhtia lämminverisellä ravihevosella suoraan Käpylän raviradalla pidetyssä lähdössä. Treenari lämmitti hevosen itse ennen starttia, joten Liisa pääsi sen ohjaksiin vasta suoraan starttiin. ”Oliko se neljäs, niin minä muistelen. Että sitten kun minä aloin nähä, että kyllä se ravovaa, niin anto männä.” Siihen aikaan palkintorahat annettiin kirjekuorissa sisäänkirjautumisen luota.
Kuva: Vipi Spike/Liisa Gröhn vastaa Come Alongin/Martti Ropponen hyökkäykseen V5-1:ssä Tampereella
Virkkalasta mieleen ovat jääneet erityisesti lämminverinen ravihevostamma Helen Spike (i. Spike Hanover, e. Desiree), joka juoksi yhden vuoden aikana yksitoista ykköstä sekä suomenhevosista Posti-Tyttö (i. Hovi-Posti, e. Varoke). Posti-Tyttöä oli ilmeisesti kaltoin kohdeltu jossakin aikaisemmassa paikassa. Vaati pitkän ajan ja paljon töitä, ennen kuin Liisa sai epäluuloisen tamman luottamuksen. Liisan mukaan hevosen kanssa piti ensin vain leikkiä, ja hevonen sai kulkea vapaana pihapiirissä. Virkkalan tallin treenarin ajettua raveissa kolarin, hänestä ei ollut radalle ajamaan. Tämän jälkeen muut ammattivalmentajat tulivat kyselemään tallin lämminverisiä ravihevosia tallin omistajana olleelta Sutiselta ajettavaksi. Kukaan ei kuitenkaan halunnut ajaa Posti-Tytöllä, sillä ohjastajat pelkäsivät tamman suistavan heidät kärryiltä. Sen sijaan Liisa oli mielissään, kun pääsi sillä ajamaan. ”Se oli tamma, jota sai ajaa kaikista herkimmin ohjaksin”.
Kerran Posti-Tyttö kävi astutettavana Ypäjällä. Liisan tullessa tammaa hakemaan, oli tamma luimottanut karsinan takanurkassa. Liisa jutteli tammalle: ”No emäntä, mitäs sinulle kuuluu?”. Tamma pyörähti karsinassa, tuli Liisan luo, nuolaisi naamasta ja oli valmiina lähtemään kotitallille.
Kuva: Liisa ja Helen Spike
Työt Niemenkylän Kartanon tallilla
Virkkalasta Liisa siirtyi töihin Niemenkylän Kartanon tallille, kun kartanon omistaja Patrik Grahn tarjosi Liisalle työpaikkaa. Niemenkylän Kartanosta tuli Liisalle pitkäaikainen työpaikka, ja hän työskenteli siellä aina eläkkeelle jäämiseen saakka.
Liisalle Grahnien Hagalundin kartanossa pidetyt hevoset olivat tulleet tutuiksi lehtijutuista, joissa heidän ensimmäisen palkinnon työhevoskantakirjaorit olivat olleet esillä. Grahnien Hytke-ori (i. Ponne, e. Jalokki) periytti juoksijoina kunnostautuneita jälkeläisiä. Hytkeestä periytyi emätamma Meno (i. Hytke, e. Nunna) ja toisena emätammana oli Hiltu (i. Hilu, e. Meno). Kartanolla syntyi neljästä viiteen varsaa vuodessa.
Liisan työ Niemenkylässä oli hyvin itsenäistä ja vastuulla oli yli viidentoista karsinapaikan tallista ja sen hevosista huolehtiminen. Työnkuvaan kuuluivat hevosten päivittäisen hoidon, valmentamisen ja starttien lisäksi tammojen varsottamista ja Niemenkylän Kartanon Etsaus (i. Luonnos, e. Hiltu) -orilla astuttamista. Etsaus oli hienoliikkeinen hevonen, jolla käytettiin astutettavana paljon ratsutammoja. Liisaa on jäänyt harmittamaan, että juoksijasukuisten astutettavien tammojen määrä jäi vähäiseksi.
Niemenkylänkartanon maat mahdollistivat hevosten treenaamisen talvisin järvenjäällä. Ajoipa Liisa kerran jäitä myöten lähes Vihdin kirkonkylälle saakka. Kesällä hevosten lihaskunnosta ja kuntouttamisesta huolehdittiin uittamalla. Uittamisesta oli apua muun muassa Niemen Oprin (i. Etsaus, e. Anselo) selkävaivoihin. Liisa uitti hevosta koko kesän ajan viitenä päivänä viikossa. ”Vaan työtä se vaatii, yksi tai kaksi uintikertaa ei riitä, vaan sitä pitää tehdä säännöllisesti”, Liisa toteaa.
Kuva: Jäällä ajettaessa käytettiin pitkiä hokkeja pidon turvaamiseksi.
Grahnien palveluksessa Liisa pääsi tekemään pitkiä kilpailureissuja ja ajamaan kuorma-auton lisäksi myös hevosten kuljettamiseen kunnostettua linja-autoa. Yksi mieleenpainuvimmista Niemenkylän Kartanon hevosista Liisalle oli suomenhevostamma Hilveri (i. Vetori, e. Hiltu). Liisan mukaan hevonen oli väsymätön, mutta laukkaherkkä (Hippos Heppa: 88 starttia, joista 7 kpl 1. sijaa, 8 kpl 2. sijaa, 3 kpl 3. sijaa). Liisa osallistui Hilverillä muun muassa Pilvenmäen maraton-kilpailuun, jonka pituus on yli 4000 metriä. Pitkän matkan jälkeen hevonen ei osoittanut väsymyksen merkkejä, vaan tuntui kyselevän, mitä hauskaa tehtäisiin seuraavaksi.
Kasvatustoiminnan kohokohtana on Niemen Cecilian (i. Turo, e. Niemen Opri) vuonna 2018 osallistuminen Kuninkuusravien Kuningatarkilpailuun. Liisa ehti ajaa muutaman kuukauden ajan Ceciliaa ennen eläkkeelle jäämistään. Ohjaksissa oli tuntunut hyvä hevonen, jonka Liisa halusi paikkaan, jossa se saisi mahdollisuudet kunnon valmennukseen. Onneksi Liisa tiesi sopivan hevosmiehen keskisuomesta, ja Tupamäen Riston välityksellä Cecilialle löytyi paikka Monosen Jukan tallista Höytiältä. Uransa viimeisen kilpailun ja samalla voittonsa Liisa ajoi Niemen Cecilian emällä, Niemen Oprilla. Tämän jälkeen Liisa jäi eläkkeelle ja jo kantavana ollut Niemen Opri siitokseen.
Muistoja ravireissuilta
Hippoksen Heppa -järjestelmästä löytyy henkilöhaulla Liisa Gröhnin kohdalta vuodesta 1977 vuoteen 2005 yhteensä 346 starttia, joista 36 ykkössijaa, 30 kakkossijaa ja 26 kolmossijaa. Liisan työuran alkutaipaleella oli jo jonkun verran naisohjastajia. Naisille erikseen omia lähtöjä olivat ajajakilpailulähdöt. Liisan mielestä on hyvä, että naisten määrä on ohjastina lisääntynyt.
Liisa osallistui myös Ruotsissa järjestettyyn naisten ajajakilpailuun, mistä muistona on laulun siivittämästä voitosta saatu diplomi. Ennen lähtöä Liisaa oli kehotettu vaikka puremaan hevosta hännästä, sillä hevosen tiedettiin antavan periksi kilpatovereilleen loppusuoralla. Liisa ei halunnut kuitenkaan käskeä hänelle ajokiksi annettua hevosta, mutta keksi laulaa sille takasuoralla joululaulua. Laulusta rentoutunut hevonen sai uutta pontta loppukiriin ja ravasi kaikkien yllätykseksi ensimmäisenä maaliin.
Liisa olisi ajanut mielellään enemmänkin kilpaa, ja häntä oli kysytty useampaan kertaan lainaohjastajaksi. Niemenkylän hevosista huolehtiminen oli kuitenkin Liisalle kaikista tärkeintä, eikä hän nähnyt mielekkääksi etsiä itselleen tuuraaja, jos olisi itse lähtenyt muiden hevosia ajamaan.
Hevosten vauhdissa on menty eteenpäin suuri harppaus. ”Radat oli huonommat, hevoset oli huonommat, valmennus tai ruokinta oli huonompoo, mistä sen tietää. Mutta tietäähän sen, kun Korven Pekka tosiaan takasuoralla sanoi, että mennään alta kahtakymmentä. ”Ei haittoo-anna männä vuan!” Liisa muistaa vastanneensa, ja ajoi voittoon Vipi Spikella (i. Speedy Spike, e. Viva Whitney) Pekan jäädessä toiseksi.
Kuvat: Lehtileikkeet kertovat sen hetkisestä naisten ajajaliigan kärjestä (kuva ylempänä). Todistus Ruotsin ajajaliigan naistensarjan voitosta (kuva alempana).
Polveilevan haastattelun päätteeksi mietimme Liisan urataivalta kokonaisuudessaan. Mitä elämässä olisi ollut, jos ei hevoset olisi vieneet nuorta naista mennessään etelään. Vastaus on selkeä. ”Ei mulla oo mittään muuta ollu kuin hevoset. Mutta sen taatta tässä on tyhjän päällä ihan, kun ei ole hevosia nytten.” Onneksi luvassa on uusi kulkuväline, jolla pääsee keväällä katsomaan kartanolle syntyviä varsoja.
Lämmin kiitos Liisa Gröhnille mielenkiintoisesta haastattelusta!
Suomen Hevostietokeskus ry
5.2.2024
Heli Suomala
